Oikeastaan en aikonut kävellä Kalalaun reittiä uudestaan, mutta jotenkin vain lähdin käymään pohjoisrannalla, koska se on etelää paljon kiinnostavampi. Käväsin lounaalla Hanalein Bubba burgerissa, ja mietin, miten mukava Kalalau oli ollut. Miten polku nousi vehreää vuorenseinämää ja laskeutui laaksoihin kolme kertaa, ja hetkeäkään se ei ollut ollut tylsä. Ei mitään pitkästyttävää sademetsässä hikoilua, vaan koko ajan toisella puolella aallot kumisevat jylhästi rantaan ja lehväkatoiksen alla puhaltavat viileät pasaatituulet. Ja perillä Hanakapiain ranta perinteisine havaijilisine kivikasoineen ja hypnoottisine aaltoineen.
No, ennen kuin arvasinkaan, olin tietysti taas reitillä. Tämä kerta oli oikeastaan vielä parempi kuin ensimmäinen, koska aloitin vasta yhden maissa, ja sain kävellä omassa rauhassani. Voin kuvitella olevani vaikka Sir Edmund Hillary, eikä rasittavia jatkuvasti höpöttäviä amerikkalaisia juurikaan ollut menossa samaan suuntaan.
Reitti tuntui paljon lyhyemmältä tällä kertaa, ja luulen, että olinkin huomattavasti nopeampi. Hanakapiain rannalla istuskelin rauahssa katsellen ja kuunnellen aaltoja. Huomasin, että muutama matkaaja oli ripustanut riippumattonsa puiden siimekseen, ja ajattelin, että se olisi aivan ideaali tapa yöpyä. Periaatteessa Hanakapiain rannalla ei saa yöpyä, mutta kuka ranger jaksaa kävellä kaksi mailia illalla pilkkopimeässä asiaa tarkistamaan?
Hieman haikein mielin jätin lopulta jäähyväiset Na Palin rannikolla ja jätin kävelysauvani muiden samanlaisten seuraksi huomisen vaeltajia varten.
No comments:
Post a Comment