Kauai, manan saari

Matkan viimeinen kolmannes alkaa.

Kilaeuan majakan lähellä näkee albatrosseja, nenejä ja ryhävalaita, jos käy onni

Ensimmäinen minulle uusi saari, eli Kauai, puutarhasaari, on kuuluisa siitä, että siellä alkuperäiset havaijilaiset perinteet ovat säilyneet parhaiten. Saarella pitäisi olla myös eniten manaa, eli voimaa. Erinomainen paikka siis pohdiskella uuden vuoden suuntaa.

Havaijin rauhoitettu hanhi, nene

Heti saapuessa kuuluisat vihreät vuorenhuiput tekevät vaikutuksen. Kauailla on maailman sateisin paikka, mikä pitää rinteet vihreinä ja patikkapolut  mutaisina.

Korkeasesongin sekä muuttuneiden matkasuunnitelmien takia majoitukseni on aika pienissä paloissa. Taas keikka alkaa vaatimattomammasta päästä Kapaassa, jossa kolme päivää hostellissa, sitten päivä lähellä Kalalaun reitin alkua yksityismajoituksessa, sitten pari päivää Marriotin Coconut Beach-resortissa, sitten neljä päivää lähellä Koloan kaupunkia vierasmökissä. Peruin varauksen Kalalaun leirille, mikä oli järkevää. ei jaksa raahata sinne vettä ja telttaa vaikean maaston läpi.

Kapaan Eestside vaikuttaa pikkuisen rosoisemmalta kuin Kona, meidän naapurina on mm. puutavaraliike. Hostellini on siellä, ja olen tosi iloinen siitä, että sain koko huoneen itselleni. Tosin Paian mukava yhteishenki puuttuu, mutta ehkä sitä löytyy uudenvuodenyönä. Sähkörasioista voi olla vähän sanomista, mutta hostellin keittiö ja piha ovat siistejä. Yöllä lämpötila tippuu tarpeeksi alas, ettei ilmastoinnin puute haittaa. Paikallisen Bubba burgerin pihveissä käytetään paikallista laitumella kasvatettua karjaa - tosin niiden t-paidoissa lukee “we lie to tourists and attorneys”, joten varma ei voi olla.

Näkymä hostellin parvekkeelta. Punainen rakennus on Bubba burger

Kauailla on maine tahdiltaan hitaampana kuin muut saaret, ja se koskee myös liikennettä. Vaikka etäisyydet ovat pieniä, myös nopeusrajoitukset ovat alhaisia. Pieni letukkani ei siis kerää kauheita letkoja taakseen, vaikka olisin vuoristoalueillakin. En malta olla ajamatta tsekkaamaan kuuluisan Kalalaun polun lähtöpisteen illalla, ja sieltä tulevat ihmiset ovat yhtä mutaisia kuin me Iaon laakson patikan jälkeen. Sauvojen vuokraus olisi kuulemma hyvä investointi. 

Siinä se nyt olisi vihdoin. Kalalaun reitin alku. Luultavasti 4 mailin edestakainen  matka riittää minulle.

Illalla tsekkaan myös Eastsiden kalatacotarjontaa. Yllättäen meksikolainen lähstyminen kalaan on ihan maukas ja havaijin hintatasossa alhainen vaihtoehto. 

Villidelfiinejä! Cook ja Kealakekuan lahti

Big Island Resortin Gigi suositteli minulle vaellusta James Cookin monumentille, ja lisäksi Kealakekuan lahti on parhaita snorkkelointipaikkoja maailmassa. Paikalliset ansaitsevat mukavasti rahaa viemällä sinne turisteja veneillään, joten ymmärrettävästi kukkarolle kevyempää vaihtoehtoa eli patikkkapolkua ei niinkään mainosteta. Siksi tien pää ei ole ihan helppo löytää.

Kovat varoitukset reitin alussa naurattivat ensin

Itsekin ajoin vahingossa ensin lahden toiselle puolelle 7 km päähän, ja mietitytti vähän, miten kova reitti olisi, kun kipusin koko matkan takaisin. Minulla kesti hetki löytää valtatien varrelta ne kolme palmua, jonka kohdalta polku alkoi. Sen alussa oli tuima varoituskyltti reitin haastavuudesta, ja laskeutuessani naureskelin sille vähän. Reitti vaikutti helpolta, ainoastaan irralliset laavakivenmurikat vähän haittasivat laskeutumista. Varsinkin alamäkeen mennessä varoitukset tuntuivat aivan liiallisilta. Suurin haaste oli paahtava aurino ja nestehukka, mutta olin varustatunut riittävällä suojakertoimella ja kolmella litralla juomavettä, kiitos Gigille. Polku oli ajoittain mustaa laavakiveä, mikä vielä lisäsi matkan tukaluutta, kun aloitin sopivasti laskeutumisen puolilta päivin. “Vain hullut koirat ja englantilaiset menevät ulos keskipäivän paahteeseen.”

Lahdelle kesti noin runsas tunti patikoida. Paikalla oli monta venelastillista turisteja. Juttelin oppaiden kanssa, Delfiinit kuulemma olivat juuri olleet lahdella, ja olin missannut ne. Ajattelin sitten, että jos ne tulevat takaisin niin tulevat. Veteen päästyäni hämmästelin veden kirkkautta. Hiekkarannan puutteen ja suojaisuuden ansiosta näkyvyys oli ehkä jopa 35 metriä. Vedessä näkyi monia värikkäitä kalaparvia, ja uiskentelin pinnalla tarkkaillen niitä pitkät tovit. Muita snorklaajia oli vedessä paljon, mutta lahti on iso. En ollut viitsinyt raahata räpylöitä mukanani, vaan pelkän maskin ja snorkkelin, samalla siis tuli liikuntaa.

Delfiinit palasivatkin, monta kertaa. Välillä ne olivat niin kaukana, että näin  vain niiden selkäevät, mutta en lähtenyt jahtaamaan niitä, koska ne inhoavat sitä ja ovat sitä paitsi aivan liian nopeita. Minut palkittiinkin tästä, sillä yhden täydellisen hetken ajaksi parvi tuli aivan alleni. Se kesti vain ehkä 10 sekuntia, mutta näky on unohtumaton. Niin kauniita olentoja! Virtaviivaisia ja hyväntahtoisen näköisiä. Yritin vielä onnistua toistamiseen, mutta kerta jäi ainoaksi.

Uituani kolmisen tuntia päätin lähteä takaisin, jotta ehtisin varmasti ennen auringonlaskua. Kello oli kymmentä vaille neljä. Noustuani noin 500  metriä reitti, joka oli alastullessa tuntunut niin loivalta, ei enää sellaiselta tuntunutkaan. Sehän oli jatkuvaa ylämäkeä! Laskeutuminen ja uinti ilman räpylöitä olivat jo uuvuttaneet jalkojani, mikä teki kipuamisestani aina vain hitaampaa taaperrusta. 10-vuotiaat lapsetkin ohittivat minut leikiten. En myöskään ollut syönyt koko päivänä, ostamani pähkinä-heldelmämixin olin jotenkin onnistunut jättämään autoon.

Pääsin autolle noin puoli kuuden maissa, pohjelihakseni huusivat jo hoosiannaa. Kaikin puolin tyydyttävä retki.  Konaan palatessani muistelin vielä upeaa delfiiniparvea tulipunaisen auringon laskiessa länteen.

Yöuinti paholaisrauskujen kanssa, kuulemma paras kaikista Hawai'in kokemuksista

Sukellus mantojen tai paholaisrauskujen kanssa isolla saarella kuuluu asioihin, joita ei saa jättää väliin, se on kaikkien "bucket list"-tavaraa, eli asioita, jotka pitää tehdä elämänsä aikana. Ilmoittauduin retkelle myöhään ottaen huomioon, että on vuoden kiireisin aika. Olin vähän pettynyt, kun sukelluksilla ei ollut tilaa,  ja jouduin menemään snorkkeloijien ryhmään. Mantojen kokoontumispaikalle oli puolen tunnin ajo veneellä. Perilä tapettiin aikaa kuuntelemalla oppaamme Ivyn karseilla puujalkavitseillä höystettyä tarinointia mantoista. 

Oppaita oli kaksi, Ivy ja Chuck, ja ajattelin, että olisi ollut parempi päästä Chuckin ryhmään,  koska Chuck oli komeampi kypsemmän tuntuinen. PIti odottaa pimeän tuloa, koska tämä on yöaktiviteetti.

Odotukseni laskivat vielä, kun näin paikalla olevan ainakin seitsemän muuta venettä. Olisiko edessä taas pelkkää ylimainostettu luontoseikkailu, jossa näkisin ehkä yhden paholaisrauskun 20  metrin päästä? Lopulta saimme luvan mennä veteen, Ivy hinasi meidät paraatipaikalle kelluvalla alustalla (surffilauta, jossa oli muoviputkisysteemi kellumista varten). Lähellä mantoja piti pysytellä ihan veden pinnassa ja vain katsella, kun ne heittävät voltteja syvyydessä. 

Kun pääsimme veneiden keskelle, näkymä oli kuin vedenalainen rock-näyttämö. Keskellä oli suurin valonheitin, “campfire”., jonka valokeilan tähtien oli määrä saapua. .Pohja oli täynnä kuplivia sukeltajia valoineen,  ja pinta täynnä samanlaisia lainelautoja  kuin meidän, joissa oli myös oma valo. Valojen tarkoitus oli houkutella planktonia.  Rauskut eivät ole kovin skarppeja, joten nähdessään valon ne ajattelevat “oo, aurinko nousee, ruoka-aika”, ja tulevat popsimaan planktonia. Pari mantaa kieppui jo alhaalla, ja Ivy sanoi vievänsä meidä lähemmäksi, jotta ne tulisivat heittämään piruetteja meiidän lamppumme alle. En uskonut etukäteen, että se onnistuisi, mutta hetken päästä olimme oikeassa paikassa, ja rauskut todellakin tulivat pyörimään meidän allemme. Aina uudelleen ja uudelleen ne kieppuivat valossa heittäen takavoltteja vedessä, niin, että valkoinen vatsa ja ammottava kita näkyivät. Katsoin niitä kuin hypnoosissa. Rauskuja oli kuulemma enemmän kuin kertaakaan tänä sesonkina, 8 tai yhdeksän. Saimme olla vedessä 45 minuuttia ja kerrankin se oli (melkein) riittävästi. Yleensä aina tällaiset kokemukset jäävät liian lyhyiksi, kuten uinti valashain kanssa.

Huomasin vedessä naissukeltajan, jolla oli aika asialliset kameravehkeet, kuvaavan meitä. Todella hyvä onni, Chuckin lauttaa se ei kuvannutkaan. Kun palasimme satamaan, kuvaaja Ryan odottikin meitä, ja tarjosi videoita ja kuvia ostettavaksi, ilman muuta ostin koko setin. Ryan kertoi vielä, että yksi rauskuista, Vicky, oli ollut selvästi nälkiintynyt, sen kylkiluut (tai pitäisikö sanoa ruoto) ihan törröttivät. Autoimme siis nälkiintynyttä olentoa kaiken muun lisäksi.

Koko retkestä jäi todella mukava fiilis. Rauskuja kohdeltiin kunnioittavasti, niitä ei yritettä kosketella tai lähestyä, ja jäi tunne, että tässä vain hyödynnettiin niiden normaalia käyttäytymistä. Ja Vickykin sai sapuskaa.

Kohola ja Kamuela - paska keikka mutta tulipahan tehtyä

Joskus paikat, joissa ei käy turisteja, ovat kätkettyjä aarteita. Pahoa kuului niihin. Joskus taas niihin ei tule ketään, koska niissä ei ole mitään pätkääkään kiinnostavaa. Kamuela ja Kohola isolla saarella kuuluvat taas tähän luokkaan.
Kämppäni 50-lukulaisen esikaupunkialueen omakotitalon yläkerrassa oli jo vähän ahdistava, onneksi ei tarvinnut esimerkiksi osallistua joulupäivälliseen isäntäperheen kanssa. Ajoin pohjoiseen ja kävin katsastamassa yhden laakson, joka on kuulemma vielä Waipi'on laaksoa parempi.  Meh. Olihan siinä sademetsiä ja musta hiekkaranta. Ajoin sinne ja takaisin.
Koko matkalla puhalsi järjetön tuuli, ja tuntui, että se tarttuu autooni ja vie mennessään. Osat Koholasta tuovat mieleen Uuden Seellannin lampaineen ja lehmineen.
En nähnyt havaijilaisia karjapaimenia eikä kiinnostanutkaan. Onneksi pääsen kohta Konalle ja kunnon snorklausvesistöihin.

Hawai'in länsipuolelle - Kamuela, Laverne's Sport Bar

Jätin haikeat jäähyväiset hippifarmille. Steven suosituksesta ajoin Kamuelaan rantareittiä enkä Saddle Roadia, joka ylittää vuoret. Silloin olisi pitänyt jarruttaa vaihteilla, miten sen muka tekee automaattivaihteilla?

Rantatie kumpuili ylös ja alas laaksoista, ja poikkesin katsomassa paria vesiputousta ja kuuluisampaa rantaa. Matka oli vain 89 km, mutta varsinkin loppumatkasta, kun tultiin "paniola-maahan" eli karjatiloille, ajaminen oli tylsää vesisateen ja sakean sumun takia.

Tämä airbnb-kämppä oli helppo löytää, sitä mainostetaan "Studio apartment with a great view"-ja se on esikaupunkimaisella alueella ison omakotitalon yläkerrassa. Oikeastaan hämmentävän 50-lukulainen alue. Todella siisti asunto, oma sisäänkäynti ja talon puolesta kahvia yms. Emäntä Ilene toivotti minut tervetulleeksi ja kertoi alueesta, lähirannassa on hyviä snorkkelointipaikkoja. Perheen isä on töissä observatoriossa.

Väsytti kovasti, ehkä Mauna Kean ohut ilma tai pitkä ajo, joten otin päikkärit.
Illalla ajoin Kailua-Konaan 65 kilometrin päähän, koska joulupäivänä mikään ravintola Kamualeassa ei ollut auki. Tie oli  aika mukava ajaa, se halkoo asumattomia laavakenttiä ja preeriaa, vasemmalla on Mauna Kea (huippu yleensä pilvien peitossa) ja oikealla ranta.
Alii Drivella oli paljon auki olevia ravintoloita. Minulle ei ollut sijaa bistrossa, mutta kotiuduin nopeasti Laverne's Sports Bar -nimiseen baariin, josta sai aika hyvää pintakypsennettyä ahia, ja elävää musiikkiakin oli, blues-rock tyylistä. Biljardipöytäkin olisi ollut, ja asiakaskunta oli sopivan kypsää. Toivottavasti Konan kämppäni ylihuomanna on kävelymatkan päässä Lavernen paikasta, niin pääsen kokeilemaan niiden oluitakin.

Vuorovesiallas ja nousu Mauna Kealle

Hippi-isäntäni ja emäntäni Ari ja Steve ovat tosi mukavia, ja veivät minut mukanaan salaisille vuorovesialtaille. Sinne pääsi vain viidakkopolkuja tallaamala ja laskeutumalla jyrkkkien rantakallioiden juureen, eikä siellä ollut ketään muuta.
Illaksi yritettiin ehtiä Mauna Kealle auringonlaskua katsomaan, meillä olisi ollut jeeppi. Huippu vaatii nelivedon.  Päästiin kuitenkin vain pilvirajan yläpuolelle, missä kuu jo möllötti. Teleskooppeihin oli pitkät jonot, joten jätettiin se väliin, samoin kuin huippu bensalogistiikan pettämisen takia. Todettiin, että ei riittäisi, vaikka ajaja oli kovasti sitä mieltä, että alastullsessa bensaa ei tarvita.

Puertoricolaisia puusammakoita Isolla saarella

Lähdin maanantaina Ka’anapalista jo 8.30, kun lento oli 13.30. Siinä olisi pitänyt olla tarpeeksi aikaa palauttaa auto, tankata, ja täydentää hieman varastoja Kahuluissa, kun normaali ajoaika on 45 minuuttia, “jos ei ole onnettomuuksia”. Niinpä. Nyt kuitenkin matka loppui kun seinään varttitunnin jälkeen: edessä oli tapahtunut kuolonkolari. Tie suljettiin kokonaan.  Se muuttui parkkipaikaksi neljäksi tunniksi, kun kuolinsyyntutkija lennätettiin Oahulta. Meinasin jo nukahtaa kuunnellessani merta ja vuorilta puhaltavaa viimaa. Sitten jouduin juuri siihen tilanteeseen, jota aina yritän välttää: juoksemaan pää kolmantena jalkana lennolle. Olin check-in jonossa 13.10, pääsin virkailijan puheille 13.20, ja turvatarkastuksessa 13.25. Ehdin portille, kun se oli jo melkein sulkeutumassa. Lentoemo aikoi jo pistää minut seuraavalle lennolle Honolulun kautta, onneksi sain sen puhuttua ympäri.

Ohjeet Pahain “Camping with Ocean view” vegaanitilalle ajamiseen olivat hiukkan epäselvät, ja otin GPS:n, koska iso saari on muutenkin vähemmän tuttu kuin Maui. Maisematkin olivat aika erilaiset, ei niin paljon palmuja, vaan jotain havupuun näköisiä puita. Myös linnusto kuulosti erilaiselta, ja huuteli hauskasti “hui, hui”. Paitsi, että kuulin myöhemmin, että ne eivät oile lintuja, vaan puertoricolaisia puusammakoita

GPS vei ensin hiukan väärään paikkaan. Pähkäiltyäni tarpeeksi ja ajeltuani edestakaisin Koholui Roadia pääsin oikealle punaiselle maatielle joka oli loppupäästä erittäin mutainen ja kuoppainen. Isoja lätäköitä ylittäessäni mietin vähän niiden syvyyttä. Tien päässä odotti aivan mahtava yöpymispaikka, vegaanimaatila erittäin rentoine ja mukavine omistajineen, koirineen, kissoineen ja puusammakoineen.

Telttamajoitus epäilytti hiukan etukäteen, koska tämä on saaren sateinen puoli. Ei ollut mitään syytä huoleen, teltta on korotetulla alustalla, ja sen päällä on vielä katos.  Ariel miehineen asui samassa teltassa kunnes heidän talonsa valmistui. Maatila on vain kaksi vuotta vanha, omistajat yrittävät viljellä erilaisia vihanneksia ja sokeriruokoa ja saada sillä lailla elantonsa. Ihan merinäköalaa ei ole, mutta teltta on omassa rauhassaan sokeriruokopellon keskellä, vielä eksoottisempi näköala. Luulin, että paikka olisi ollut enemmän retkeilyalue-tyyppinen, eikä näin omalaatuinen. Aivan luksusta. Yöllä sateen ropina ja puusammakoiden laulu toivat mieleen lapsuuden kesät Pohjois-Karjalassa.

Katedraali ja Mala Pier: ei mitään ja vaikka mitä

Taas oli lähtö ennen aamunkoittoa, nyt sukellusretkelle. Olin varannut sukellukset Extended horizons-nimisen firman kanssa. Piti mennä veneelle Malan laiturilla, ja olin siellä jo kuudelta, kun piti olla 20 yli. Satama-alue kello kuudelta aamulla oli vähän ankea, varsinkin, kun venettä tai muita asiakkaita ei näkynyt missään. Onneksi vene tuli kohta trailerilla ja huokaisin helpotuksesta: olin oikeassa paikassa.

Kapteenina toimi tämä iloinen tonttu, ja Jessica ja Noa ohjasivat sukelluksia.

Meitä asiakkaita oli vain kahdeksan. Ei siis tulisi ruuhkaa veden alla. Tarkoitus oli sukeltaa Lanain saaren edustalla, joka on melkoisen kuiva erämaasaari vehreään Mauiin verrattuna. Sen punaisten rantakallioiden alta pääsee kuitenkin pariin tunnettuun sukelluskohteeseen: pieneen ja isoon katedraaliin. Ne ovat tavallaan luolia, mutta niissä on aukkoja, joista valo lankeaa kuin kirkon alttarille.  Kaunis paikka, ja aivan sukelluksen lopussa näimme jättiläismureenan. Muuten sukellus oli vähän tylsä, ja korkea aallokko teki veneeseen palaamisesta epämiellyttävää, vaikka osaankin sen jo.

Merenkäynnin takia päätettiin vetää toinen sukellus Malan laiturilla. Olin vähän epäilevä, koska ajattelin, että se ei olisi kummoinen. Olisi pitänyt muistaa, että laiturit ovat usein hyviä kohteita, kuten Navy Pier Australiassa. Ja sitten toisaalta tällaiset kuuluisat kohteet, kuten katedraali, eivät ole välttämättä niin kiinnostavia biosukellluksina.

Matkalla delfiinit tulivat hetkeksi saattamaan laivaa. Älyttömän nopeita otuksia. Nähtiin myös kaukaa monta valasta, jopa yksi, joka hyppäsi vedestä, mutta tosi tosi kaukana. Se näytti noin muikun kokoiselta.

Toinen sukellus oli aivan uskomattoman hieno. Senkään alku ei näyttänyt lupaavalta, mutta noin 20 minuutin jälkeen alkoi tulla vastaan vaikka mitä. Pari mureenaa tappeli pesäkolosta, joka ilmeisesti on laiturin paras. Merietanat olivat munimispuuhissa. Parasta kaikesta olivat kuitenkin kolme valkopilkkahaita ja kolme merikilpikonnaa. Kilpikonnat tulivat ihan lähelle ihmettelemään, jos niitä ei lähestynyt itse. Kuulemma kilppari on harmistunut tai vihainen, jos se näyttää pyyhkivän evillään naamaansa. Hyväntuulinen kilppari on ryhdikäs ja sen evät osoittavat alaspäin.

Kahden maissa palattiin satamaan, ja nappasin lähipitseriasta pikkupitsan mukaan ja otin päikkärit. Lihakset ovat aika väsyneet peräkkäisten snorklaus- ja sukellusretkien jälkeen. Tänä iltan

Molokinin snorkkeliretki-paljon valaita, vähän kilpikonnia

Lähdin jo kuuden maissa ajamaan kohti Maalaen satamaa, josta Molokinin snorkkeliretki. Pidän tällaisesta paljon enemmän kuin siitä, että keräilybussi kiertää kymmenen hotellin kautta hakemassa retkeläiset. Oli vielä pimeää, ja rantatiellä tuuli todella kovaa, niin, että puhuri tuntui vievän pikku Nissanini mennessään. Ei ihme, että tähän kohtaan on ilmaantunut tuulipuisto sitten viime visiittini.

Itse satamassa nautittiin taas vaihteeksi mannermainen aamiainen, onneksi kuitenkin rinkeleitä ja sulatejuustoa, eikä aina niitä makeita pullia. Meillä oli pieni ryhmä, vain 19 osanottajaa.

Olin vuokrannut kiikarit valaiden takia, ja jo puolen tunnin matkan jälkeen näkyi ensimmäinen vesisuihku. Valaasta ei yleensä näy kuin pieni selkäevän  kyhmy, joten niiden koosta ei heti saa käsitystä, mutta kun ne nostavat kylkeään tai pyrstöään, eläimen massiivisen koon hahmottaa. Hyvää video- tai valokuvaa oli vaikea saada, kun venekin keikkui. Matkalla Molokinille nähtiin vielä monta valasta, tosin aina melko kaukaa.

Molokinilla kävimme kahdesti snorkkeloimassa puolikuun sisäpuolella. Näkyvyys oli aika uskomaton, ainakin 25 metriä. Sitten kiersimme veneellä ulkosyrjän menemättä veteen. Oppaat kertoivat, että toisen maailmansodan jälkeen Molokinia käytettiin koeammuntoihin, ja sen kyljessä oli suutareita, jotka koituivat joidenkin sukeltajien kohtaloksi. Nämä kun menivät siirtämään ammuksia täysin ymmärtämättä, mitä ne olivat. Nykyään alue on jo siivottu. Toisen lähisaaren alueelle ei edelleenkään saa mennä, koska siellä on vieläkin suutareita. Molokinin ulkopuoli olisi "maailman parhaita seinäsukelluskohteita", mutta mikäpä täällä ei olisi maailman parasta.

Molokinin jälkeen käytiin vielä La Perousen edustalla, ja vene pomppi aika lailla. Oli ihan mielenkiintoista nähdä La Perouse mereltä päin, mutta aallot kävivät niin korkeiksi, ettemme päässeet ihan eteläkärkeen asti.

Viimeisellä etapilla Makenan rannan edustalla oli tarkoitus tarkkailla merikilpikonnia, mutta niitä vain ei meinannut löytyä. Neljä viimeistä snorklaajaa tosin onnistui näkemään isohkon kilpparin, kun me muut olimme jo väsyneinä vetäytyneet lounaalle.

Paluumatkalla nähtiin vielä vähän parempi valasesitys, kun ryhävalas hyppäsi vedestä ja läpsytteli sitten evällään. Kumpaankaan toimintaan ei oikein tiedetä syytä. Ehkä se on viestintää muille valaille. Snorkkeloidessa valaiden laulun saattoi kuulla, jos vapaasukelsi muutaman metrin syvyyteen. Huomenna menen kahdelle sukellukselle, joten samaa konserttia pitäisi olla enemmänkin tiedossa.

Black rock -snorkkelointia

Valitsin Maui Eldorado-hotellin alun perin siksi, että Black Rock eli musta kallio on sen edustalla. Se on tunnettu snorkkelointikohde (ja lisäksi havaijilaisten pyhä paikka, muttaa kukaan ei tunnu enää puhuvan siitä). Tänään suuntasin sinne varattuani ensin Molokain snorkkelintimatkan huomiseksi ja Lanai-sukellukset lauantaiksi. Tuntuu, että vasta nyt pääsen kunnolla lomatunnelmaan.

Testasin vesitiivistä älykamerapussukkaa, jonka läpi pitäisi olla mahdollista ottaa valokuvia. Varsinaisena kuvauskohteena oli humuhumunukunukuapu'aa. Äkkiä huomasinkin sitä kuvatessani pienen mustekalan, jota sitten seurasin ainakin puoli tuntia. Se istui välillä korallien päällä ja muutti muotoaan ja väriään valkoiseksi ja nypykkääksi, sitten se ponnisti lonkeroillaan ja vaihtoi paikkaa, ja istui taas aloilleen. Jatkuvasti sillä oli uskollisena seuralaisena papukaijakala. Olin tosi onnellinen tästä kohtaamisesta, mustekalat ovat sukelluksillakin harvinaisia tuttavuuksia.

Sain kyllä otettua kuvia pussukan läpi, mutta epäilen niiden olevan aika tuhruja. Go-pro ja vesitiivis kotelo pesevät tällaiset viritiykset, pitää kysyä saako sellaiset lauantaiksi lainaan.

Huomenna aikainen herätys snorkkeliretkelle, joten jätän Lahainan retken huomisillaksi. Lahainassa on perjantaisin taideilta, ja kaikki galleriat ovat auki myöhään.

Ka'anapali ja Maui Eldorado

Kihein osuuden lopuksi kävin vielä La Perousen poukamassa Mauin eteläkärjessä. Paikka on aika villin näköinen ja tyrskyt korkeita, värikkätä kaloja parveilee, eikä aallokko häiritse snorkkelointia. Viimeksi kävin syvemmälläkin, ja silloin tuli kyllä vähän tunne, että joku raidallinen tarkkailee syvyyksistä tätä naurettavaa maaeläintä räpylät jalassa.

Lähdin ajamaan kohti Lahainaa ja Ka'anapalia, mutta matkalla piti koukata vielä lentoasemalla tarkistamassa, että Tripsta oli tosiaan muuttanut lentoni 21 joulukuuta. Asiakaspalvelija, joka muutoksen teki, puhui niin nopeaa konekivääri-intianenglantia, että jäi vähän epävarma olo. Oli se, ja sain tositteenkin.

Lahaina tarkoittaa LP:n mukaan "julmaa aurinkoa", mutta koko etelärannalla paahde on melkoinen. Kihei on puolestaan "Mauin kainalo" hikisen ilmanalansa takia.

Pysähdyin Safewayssa ruoka-ja juomavarastoja täydentämässä. Kun rekisteröidyin Maui Eldoradoon, iski melkoinen ahdistus: luottokorttia ei löytynyt mistään. Vaikka minulla on matkassa kolme, tämä oli toinen pääkorteista. Ajoin takaisin Safewayhin kyselemään, olisiko kortti jäänyt kassalle, mutta ei. Ajoin takaisin kämpille ja tarkistin vielä kaikki tavarat. Sieltähän se löytyi, muovikansion välistä. Helpotus oli suuri.

Asunto on varman koko reissun tasokkain, näkymä avautuu isolle ruohokentälle, jossa kasvaa halattavankokoisia puita. Tyylikäs moderni aasialaissisustus. Olisi mukava tavata omistajat, seinällä on parin uimarin kuva. Aamulla lintukuoro toimii herätyskellona. Ainakin jotain peippoja siellä huutelee.

Erittäin snorkkelointikelpoinen Black rock on ihan hollilla. Ja torstai-aamuna, ta-daa: Ilmainen  mannermainen aamiainen ja tiedotustilaisuus. Nyt ainakin valasretki varattava, ja ehkä sukellus. Valaiden laulun kuulemma kuulee dyykillä.

Valaskauden avaus

Maanantai:
Lähdin jo aamun sarastaessa kävelemään Kihein rantaraittia kohti etelää. Minulle sanottiin ennen tänne tuloa, että Maui olisi kovasti muuttunut. Kihei ainakaan ei ole muuttunut yhtään: Samat ostarit ja huoneistohotellit rivissä rantaa pitkin, ja samat tasokkaammat hotellit Waileassa kuin 15 vuotta sitten. Myös vuokrahuoneistoni Kamaole Sandsissa tuntuu putkahtaneen madonreiästä, siinä on jopa VHS-nauhoitin. Vuodesohvan muhkurat kertovat minulle, että monet muutkin ovat tehneet saman valinnan kuin minä, eli nukkuneet ilmastoidussa olohuoneessa ei-ilmastoidun makkarin sijaan.

Reitin alkupää

Kamaole beack park III näyttää myös aivan samalta kuin aikoinaan: Hiekkaranta, ruohokenttä, grillialue. Eteläpuolella on pieni luonnonpuistomainen osa, jolla on vesilintujen suojelualue. Toivottaasti suojelu onnistuu, koska näin sekä kissoja että rottia alueen laidalla satamassa, josta Molokain retket lähtevät. Mutta ehkä kissat syövät rotat.

Kamaole Beach Park III

Wailean rantareitti on oikeastaan promenadi, ja siinä on paljon liikennettä. Hieno juttu, että ranta on ohjattu yleiseen käyttöön, vaikka sen toisella puolella olisi  miten kallis hotelli. Kävelijät saavat nauttia luksushotellien puutarhoista ja ravintoloista, vain altaalle ei ole pääsyä.

Valassäätiön pojilla oli kiikarit mukana

Grand Wailean edessä rupesin tarkkailemaan oudon pyöreää kiveä, joka vaihtoi paikkaa: se olikin hylje. Vaikka tiedän täällä olevan niitä, tosi yllättävää kohdata niitä noin vilkkaalla rannalla. Poikkesin itse hotellin alueella katselemassa puutarhan koi-kaloja ja ostamassa törkeän kalliin vesipullon: 7,50 dollaria. Pitkin rantaa oli hyviä snorkkelointipaikkoja, ja pulahdin veteen Four seasonsin edessä, jossa on tunnetusti hyvät riutat. 276 euron hieronnan kylpylässä jätin väliin.

Grand Wailean koi

Päivän kohokohta olivat valasbongaukset. Valassäätiön pojilla oli standi rannassa, ja juttelin vähän yleistä ryhävalaista. Maanantaina oli kuulemma valassesongin avauspäivä. Epäilin vähän, josko niitä vielä näkyy, ja lähdin jo poiskin, kun Adam huusi "Whale, whale". Pojilla oli kiikarit mukanaan, ja totta tosiaan: sieltä näkyi vesisuihku ja välillä musta selkä.

Creme brulee ananaskupissa, aika hyvä idea

Carrie Lee Bradyn kalavedos Four Seasonsissa

Tiiraillessani rantareitin lopulla merelle sain toisen valaselämyksen: se oli varmaan todella iso, koska pärskeet, mustavalkoinen kylki ja evä näkyivät rantaan asti.  Siitä jäi aivan mahtava tunne koko päiväksi. Ne ovat täällä nyt.

Kamaole Sands orientaatiota

Ilmaisen aamiaisen ja kahvin eteen kävin kuuntelemassa  hotellin aamuorientaation. Eli meille kaupattiin erilaisia aktiviteetteja, jotka melkein kaikki maksoivat vähintään sata dollaria: vaijereilla heilumista, parvisnorkkelointia, Haleakalan auringonnousua, jonne lomalainen voi iloisesti lähteä kello kaksi aamulla. Vastineeksi sai pullaa ja laihaa kahvia, eli mannermaisen aamiaisen.

Oli siitä kyllä hyötyäkin, kerrottiin, että täkäläiset hotellit suhtautuvat ihan myönteisesti siihen, että sinne menee drinksulle, syömään ja rannallekin, vaikka ei asuisikaan hotellissa. (Välittömästi rupesin suunnittelemaan keikkaa Four Seasonsiin.)
Altaalle ei saa mennä -mutta jos nyt sattuu tarttumaan hotellin pyyhe vyötärölle ja jotenkin luiskahtaa allastuoliin ja siitä veteen, niin minkäs sille voi. Hyvä vinkki, jos sopii pirtaan, itse tosin en istu edes oman hotellin altaalla.

Huomasin täällä olevan pienen kuntosalin, jossa on cross-trainer. Tällä kertaa sitä on jopa käytettävä. Vakaa päätös.

 Luin tilaisuudessa Lonely Planetia ja jotain vihjailuja tarttui korvaan "tuosta teidän maagisesta sinisestä kirjastanne, joka ei kuitenkaan kerro kaikkea". Kertoopas. En ostanut yhtään aktiviteettia, koska listalla ei ollut esimerkiksi Havaijin kielen tunteja eikä ukulelen soittoa.  Tosin Las Vegasista tänne tullut Elvis-matkija, paras kaikista, kieltämättä vähän houkutti. Kuulemma havaijiliaset mielellään lomailevat Las Vegasissa. Käsittämätöntä. Ihmiset, jotka asuvat täydellisen luonnon helmassa, haluavat feikki-glitzin pääkaupunkiin. Mutta en tuomitse ketään.

Toin dyykkimaskin mukanani Suomesta, mutta snorkkeliosa jäi aikoinaan jonnekin Uuteen-Seelantiin. Siispä sitä ostamaan. Pieni muistutus siitä, että en puhu Pohjois-Amerikan englantivarianttia kunnolla, huolimatta pääaineestani, tuli tässä vaiheessa.

Minä: "Is this your cheapest snorkel?"
Myyjä: (mikrotauon jälkeen): "Yes, that is our least expensive snorkel".
Ääntämisenikään ei ole tarpeeksi leviää.

Testasin snorkkelisetin iltapäivällä, taka-ajatuksena oli myös saada Iaon mudat pois sandaaleista. Se onnistuikin, lisäksi törmäsin paikalliseen lemppariini eli Havaijin viralliseen kalaedustajaan, humu-humu-nuku-nuku-apu'aan, (Hawaiian triggerfish).

Eteläinen sijainti Kiheissä on sikäli loistava, että rantapolkua pitkin pääsee paljon ökymmälle Wailean alueelle (ja niiden hotellibaareihin), ja myös erinomaisille snorklauspaikoille. Nyt kun olen tällä puolen saarta, ehdoton aktiviteetti on jokailtainen auringonlaskun ihailu, 0 dollaria.

Vaellus Iaon laaksossa

Vaelluksen jälkeen 

Yksi Aloha Surfin hyvistä puolista ilmaisen pannukakkuaamiaisen ohella ovat ilmaiset retket. Tiedustelin retkenjohtaja Jaredilta etukäteen, olisiko Iaon laakson vaellus rankka. Kuvaus oli näin jälkeenpäin ajatellen täysin rehellinen: alku pientä nousua, sitten melko mutainen osuus, sitten nousu.

Meitä lähti minibussilla 12 osallistujaa, lähinnä parikymppisiä nuoria: saksalaisia, kanadalaisia, saksalaisia ja hollantilaisia tyttöjä, ranskalainen pariskunta.

Koska Jared otti alussa kenkänsä pois tulevien mutaosuuksien takia, moni muukin seurasi esimerkkiä.  Sitä pidettiin myös kovan kundin tyylinä. Alku reitistä oli kivistä nousua, mistä paljasjalkaiset eivät juuri nauttineet, itse pidin Eccon lähes uudet vaellussandaalit mielelläni vielä jalassa.

Matkan varrelta Jared poimi mansikkaguavia puista, ja puissa oli myös pienempiä punaisia hedelmiä, kirsikankokoisia. Pysähtelimme aina välilä ihailemaan häikäisevieä näkyvmiä. Pian kivisen osuuden jälkeen mutaosuudet alkoivat, ja jatkuivat - ja jatkuivat. Törmäsimme myös pieneen kameleonttiin, joka oli aika hämmästynyt kaikesta äkillisestä huomiosta.

Kameleontin kuva on Stephanie Blankenshipin luvalla jaettu.

Yhdessä rinteessä vastaan tuli pari kaikualaista, joilta kyselin, miten raskas tämä reitti oli Kalalauhun verrattuna. Kuulemma Kalalau on paljon raskaampi.

Viimeinen osuus ennen huippua oli lyhyt jyrkkä nousu, aivan kuten Jared oli sanonutkin. Upeat näkymät Iaon laaksoon saivat lihassäryn unohtumaan.

Paluu oli helpompaa, mutta meitä edeltäneet vaeltajat olivat talloneet mutavellin vielä pehmeämmäksi. Väsymys alkoi tuntua, sandaalien nilkkatuen puute tuntui alastullessa, ja jossain vaiheessa aloin astua tahallani vaikka keskelle mutalätäkköjä, jotta vain säilyttäisin tasapainoni. Lopulta jouduin riisumaan sandaalit, koska ne luistivat jo liikaa jalassa. Viimeinen osuus oli tultava hitaasti, koska mudan kuorruttamat kivet olivat liukkaita. Lopussa odotti palkinto: pääsimme pulahtamaan raikkaaseen vuoristopuroon.

Nyt olen varma, että en halua suorittaa Kalalaun reittiä kokonaisuudessaan. Se olisi tätä vielä paljon kovempi, ja pitäisi vielä mennä teltta selässä. En ole varma, että haluan tehdä edes neljän mailin edestakaista osuutta, mutta ehkä parin päivän snorkkeloinnin jälkeen mieli muuttuu.  Luulen, että minulla on paha lihaskatabolia vai mikä se nyt on.

Seuraavaksi ohjelmassa Kihein rannikko ja oma huoneistomajoitus.
Voi olla, että Eccon lähes uudet sandaalit pitää polttaa.

Aloha Surf Hostel, Paia, Maui

No niin, Mauilla ollaan.

Olin turhaan etukäteen huolissani pitkästä lentoketjusta. Lennot Helsinki-Pariisi-Seattle-Kahului sujuivat todella mallikkaasti. Perillä oli helppoa mennä taksilla ensimmäiseen etappiin, Aloha Surf Hostelliin.
Hostelli on hippihenkisessä Paian kaupungissa, jossa olisi mahdollisuuksia kaikenlaiseen tajuntaa laajentavaan toimintaan, kuten joogaan ja meditointiin.

Illalla juttelin vielä hostellin asukkaiden kanssa, ja löysin ratkaisun toiseen ongelmaani. Olen varannut uuden vuoden tienoilla kolmeksi yöksi Kauaissa telttapaikan, mutta tutkittuani asiaa päätin, että en halua viettää uutta vuotta rannalla, joka on  kaukana kaikesta, ja jossa ei ole mitään palveluja. Lisäksi reitti on ehkä turhan mutainen tähän aikaan vuodesta.

Tässä vaiheessa Kauain hotellit ovat jo aika kalliita. Kävikin ilmi, että Kauaissa on hostelli! Ja sain varattua sen kolmeksi yöksi. 30.12-2.1. Oikeastaan se on ihan hyvä alku -sitten siirryn kalliimpiin kortteereihin. Ja on ihan hauskaa olla uusi vuosi hostellissa, elämä kun tuppaa olemaan niissä niin sosiaalista.

Aamulla heräsin jo ennen auringonnousua kukonlauluun, ja kävin rannassa katsomassa, kun aallot lyövät rantaan. Kaikkien saarten pohjoisrannat ovat hyviä surffaamiseen, mutta snorkkelointi sujuu paremmin etelärannalla, jonne sitten ylihuomenna. Kuuluisat Mauin leuat, kymmenmetriset aallot, syntyvät juuri pohjoisrannalla, mutta vain hyvissä olosuhteissa.

Kauai muutan lausutaan Kuai.

Tänään ensimmäinen retki Iaon laaksoon. Ei pahemmin väsytä, vaikka hostellissa on elämää myöhään yöhön.