Sukellus mantojen tai paholaisrauskujen kanssa isolla saarella kuuluu asioihin, joita ei saa jättää väliin, se on kaikkien "bucket list"-tavaraa, eli asioita, jotka pitää tehdä elämänsä aikana. Ilmoittauduin retkelle myöhään ottaen huomioon, että on vuoden kiireisin aika. Olin vähän pettynyt, kun sukelluksilla ei ollut tilaa, ja jouduin menemään snorkkeloijien ryhmään. Mantojen kokoontumispaikalle oli puolen tunnin ajo veneellä. Perilä tapettiin aikaa kuuntelemalla oppaamme Ivyn karseilla puujalkavitseillä höystettyä tarinointia mantoista.
Oppaita oli kaksi, Ivy ja Chuck, ja ajattelin, että olisi ollut parempi päästä Chuckin ryhmään, koska Chuck oli komeampi kypsemmän tuntuinen. PIti odottaa pimeän tuloa, koska tämä on yöaktiviteetti.
Odotukseni laskivat vielä, kun näin paikalla olevan ainakin seitsemän muuta venettä. Olisiko edessä taas pelkkää ylimainostettu luontoseikkailu, jossa näkisin ehkä yhden paholaisrauskun 20 metrin päästä? Lopulta saimme luvan mennä veteen, Ivy hinasi meidät paraatipaikalle kelluvalla alustalla (surffilauta, jossa oli muoviputkisysteemi kellumista varten). Lähellä mantoja piti pysytellä ihan veden pinnassa ja vain katsella, kun ne heittävät voltteja syvyydessä.
Kun pääsimme veneiden keskelle, näkymä oli kuin vedenalainen rock-näyttämö. Keskellä oli suurin valonheitin, “campfire”., jonka valokeilan tähtien oli määrä saapua. .Pohja oli täynnä kuplivia sukeltajia valoineen, ja pinta täynnä samanlaisia lainelautoja kuin meidän, joissa oli myös oma valo. Valojen tarkoitus oli houkutella planktonia. Rauskut eivät ole kovin skarppeja, joten nähdessään valon ne ajattelevat “oo, aurinko nousee, ruoka-aika”, ja tulevat popsimaan planktonia. Pari mantaa kieppui jo alhaalla, ja Ivy sanoi vievänsä meidä lähemmäksi, jotta ne tulisivat heittämään piruetteja meiidän lamppumme alle. En uskonut etukäteen, että se onnistuisi, mutta hetken päästä olimme oikeassa paikassa, ja rauskut todellakin tulivat pyörimään meidän allemme. Aina uudelleen ja uudelleen ne kieppuivat valossa heittäen takavoltteja vedessä, niin, että valkoinen vatsa ja ammottava kita näkyivät. Katsoin niitä kuin hypnoosissa. Rauskuja oli kuulemma enemmän kuin kertaakaan tänä sesonkina, 8 tai yhdeksän. Saimme olla vedessä 45 minuuttia ja kerrankin se oli (melkein) riittävästi. Yleensä aina tällaiset kokemukset jäävät liian lyhyiksi, kuten uinti valashain kanssa.
Huomasin vedessä naissukeltajan, jolla oli aika asialliset kameravehkeet, kuvaavan meitä. Todella hyvä onni, Chuckin lauttaa se ei kuvannutkaan. Kun palasimme satamaan, kuvaaja Ryan odottikin meitä, ja tarjosi videoita ja kuvia ostettavaksi, ilman muuta ostin koko setin. Ryan kertoi vielä, että yksi rauskuista, Vicky, oli ollut selvästi nälkiintynyt, sen kylkiluut (tai pitäisikö sanoa ruoto) ihan törröttivät. Autoimme siis nälkiintynyttä olentoa kaiken muun lisäksi.
Koko retkestä jäi todella mukava fiilis. Rauskuja kohdeltiin kunnioittavasti, niitä ei yritettä kosketella tai lähestyä, ja jäi tunne, että tässä vain hyödynnettiin niiden normaalia käyttäytymistä. Ja Vickykin sai sapuskaa.
No comments:
Post a Comment