Kalalaun reitti uudelleen

Oikeastaan en aikonut kävellä Kalalaun reittiä uudestaan, mutta jotenkin vain lähdin käymään pohjoisrannalla, koska se on etelää paljon kiinnostavampi. Käväsin lounaalla Hanalein Bubba burgerissa, ja mietin, miten mukava Kalalau oli ollut. Miten  polku nousi vehreää vuorenseinämää ja laskeutui laaksoihin kolme kertaa, ja hetkeäkään se ei ollut ollut tylsä. Ei mitään pitkästyttävää sademetsässä hikoilua, vaan koko ajan toisella puolella aallot kumisevat jylhästi rantaan ja lehväkatoiksen alla puhaltavat viileät pasaatituulet. Ja perillä Hanakapiain ranta perinteisine havaijilisine kivikasoineen ja hypnoottisine aaltoineen.

No, ennen kuin arvasinkaan, olin tietysti taas reitillä. Tämä kerta oli oikeastaan vielä parempi kuin ensimmäinen, koska aloitin vasta yhden maissa, ja sain kävellä omassa rauhassani. Voin kuvitella olevani vaikka Sir Edmund Hillary, eikä rasittavia jatkuvasti höpöttäviä amerikkalaisia juurikaan ollut menossa samaan suuntaan. 

Reitti tuntui paljon lyhyemmältä tällä kertaa, ja luulen, että olinkin huomattavasti  nopeampi. Hanakapiain rannalla istuskelin rauahssa katsellen ja kuunnellen aaltoja. Huomasin, että muutama matkaaja oli ripustanut riippumattonsa puiden siimekseen, ja ajattelin, että se olisi aivan ideaali tapa yöpyä. Periaatteessa Hanakapiain rannalla ei saa yöpyä, mutta kuka ranger jaksaa kävellä kaksi mailia illalla pilkkopimeässä asiaa tarkistamaan?

Hieman haikein mielin jätin lopulta jäähyväiset Na Palin rannikolla ja jätin kävelysauvani muiden samanlaisten seuraksi huomisen vaeltajia varten. 

Hyljeryhmä iskee

Päätin vaihteeksi mennä rannalle, tympäisi lähteä taas ajamaan Waimean kanjoniin, vaikka suo on kyllä edelleen tehtävälistalla. Otin majapaikasta mukaan rantatuolin ja snorkkelivehkeet ja suunnistin Poipuan rannalle. Vedessä oli paljon vanhoja tuttuja, Havaijin humuhumunukunukuapu’aa sekä kaikenlaista muuta. Minulla ei kuitenkaan ollut räpylöitä mukana, ja pian huomasin varoituskyltin rannalla olleen aiheellinen: keskellä rantaa oli aika kova virtaus.

Koska kilpikonnia ei näkynyt, palasin rantaan. Hetken kuluttua edessäni olevalle rannalle alkoi kerääntyä ihmisiä seisoskelemaan ja katselemaan jotain. Menin uteliaisuuttani katsomaan, mikä moisen hälyn aiheutti, ja siellä, keskellä hiekkarantaa, köllötti aikamoinen hylje.

Silmänräpayksessä hyljesuojeluyhmä oli paikalla ja rajasi kylteillä ja narulla hylkeelle oman yksityisen rantakaistaleen keskelle Kauain vilkkainta rantaa.  Jo Mauilla valaspojat kertoivat minulle näistä ryhmistä, jotka on perustettu varjelemaan hylkeitä tunkeilevilta ihmisapinoilta. Kylteissä varoitettiin lähestymästä otusta ja vakuutettiin, että se voi hyvin ja oli hengissä. Se olikin tarpeellinen tieto, koska tyyppi oli niin liikkumaton, että se olisi yhtä hyvin voinut olla raato. Kuulemma yleisin kysymys onkin “Onko se elossa?”,  ja ihmiset helposti menevät tökkimään tai muuten häiritsemään eläintä tarkistaakseen asian.

Tämä hylje oli 7-vuotias naaras, minulle sanottiin, että vedessä on välillä myös 9-kuukautinen kuutti, mutta sitä en tänään nähnyt. Ehkä huomenna...

Waimean kanjoni

Koska aikomuksenani oli tutustua Kauain etellä- ja länsiosaan, varasin loppuajaksi airbnb-asunnon Koloan vanhan kaupungin läheltä. Erityisesti Waimean kanjonin patikkapolut houkuttelivat, mutta myös Poipuan aurinkorannat - sillä on maine saaren aurinkoisimpana paikkana.

Alun perin minulla oli varaus Kokeen kämpille, mikä olisi ollut hyvä patikointeja varten, mutta muuten ei niin hyvä, koska Waimeassa ei ole oikeastaan muita palveluita kuin Kokeen leirintäalueen kauppa ja ravintola, ja nekin auki vain rajallisesti. Airbnb-kämppä on mukavasti kävelymatkan etäisyydellä Koloan vanhasta kaupungista. “Kaupunki” tosin on aika suurellinen nimi parin korttelin pituiselle kaistalle kauppoja ja ravintoloita.

Waimeaan kestää tunnin ajaa, joten pitää lähteä aikaisin.  Perillä näkymät ovat huikeat - kanjonia sanotaan Tyynen meren Grand Canyoniksi, eikä turhaan. Polkujakin on paljon ja monentasoisia, osa kulkee pitkin harjannetta ja saattaa olla liikaa korkeuskammoiselle, osa menee mielenkiintoisille alueille, kuten Alakain suolle, jossa voi nähdä paljon alkuperäistä linnustoa ja eläimistöä. Alakain suo tunnetaan myös siitä, että kun yritettiin rakentaa Kauain ympäri menevää tietä, työkoneet uppposivat sinne, ja sen jälkeen aikesta luovuttiin. Se onkin erinomainen asia, vaikeakulkuisuus on säilyttänyt Kauain koskemattomuuden. On vähän pelottavaa, että viime aikoina “kehitys” on johtanut siihen, että saarelle rakennetaan lisää resortteja. Kävelijöitä varten Alakaissa on kunnon pitkospuut, tai oikeastan vielä jämerämpi kulkutie.

Selfietikku estäisi kyynärpäästä kasvavat kääpiöt

Tässä sentään silmät on auki, mutta kääpiö törröttää edelleen kyynärpäästä

Ensimmäisenä päivänä en ehtinyt tehdä pidempiä reittejä, kävin vain ihailemassa helposti autolla saavutettavia näköalapaikkoja. Toisena päivänä kuljin awa-awa-puhin reitin, yhteensä 6,5 mailia. Se tuntui aluksi tylsältä, koska matka meni lähinnä sademetsässä, mutta reitin lopussa avautuu hienot näkymät Na Pilin rannalle, ja jos uskaltaa, voi ryömiä pienelle nypylle, jonka molemmilla puolilla on satojen metrien pudotus. Jätin sen väliin. Päivä oli aurinkoinen, eikä reitillä satanut ollenkaan. Helpoin polku tähänastisista, mutta taidan kerätä kuitenkin päivän verran voimia ennen kuin yritän Alakaita, Se on koko päivän reitti, ja muutenkin haluan välillä snorkkeloida ja olla rannalla, ennen kuin palaan hyytävään Suomeen.

Relaamista...Marriot Coconut Resort

Kauain etelä- ja länsiosassa on paljon mielenkiintoisia polkuja sekä Polihalen ranta, josta muinaiset havaijiliaset uskoivat sielujen poistuvan tästä maailmasta. Se on matkan viimeinen osa. Ennen sitä kuitenkin palasin Kapaahan ja rentouduin pari päivää Marriot Coconut Resortissa, johon sain pari yötä yllättävän edulliseen hintaan. Tämä on ainoa aito resort koko matkallani, ja sen palvelut olivatkin sen mukaiset.

Paikan löytää helposti kookospalmujen perusteella, ja Elviksen vanha hengailupaikka, Coco Palms, on ihan vieressä. Se on ollut raunioitunut jo vuosia, mutta nyt sitä kuulemma ollaan kunnostamassa.

Marriotissa on kaikki. ravintolat, kuntosali, pyöränvuokraus, baari, hyvä, mutta melko tyyris kauneushoitola, jossa käväisin lomi-lomissa ja kasvohoidossa. Lisäksi keittiö on tasokas. pintakypsennetty Ahi ja ribsit sulavat suussa. 

Kauai on ainoa saarista, jossa on yritetty vähän kohentaa pyöräiljöiden asemaa, sillä rantaa pitkin kulkee pyöräilijöille rakennettu tie. Muuten koko saariston liikenne on vuokra-autofirmojen käsissä. Vuokrasin päiväksi pyörän ja loppupäivän nautin siitä, että ei oikeastaan tarvitse lähteä minnekään, paitsi pyykille. Illalla Marriotin suihkulähteen ympärille syttyy kaunis liekkimeri, jossa voi lämmitellä patikoinnin kovettamia varpaita merlot-lasillista siemaillessaan. 

Huomenna yritetään taas kerran aikaista nousua Alakain suovaellusta varten. Saa nähdä onnistuuko. 

Albatrosseja golfkentällä - Princeville

International hostellin jälkeen minulla oli yhden yön varaus Princevillessä Julie Andrews-nimisen emännän luona. Princeville ja Hanalei ovat miljonäärien hengailupaikkoja, minkä huomaa jo, jos poikkeaa Hanalein Bubba burgeriin: seinillä on sellaisten asiakkaiden valokuvia allekirjoituksineen kuin Adam Sandler, Jack Black, Bill Clinton. Filmitähdet näyttivät kuitenkin enimmäkseen olevan B-luokkaa, ehkä A-luokalla on jossain oma burgeripaikkansa.

Julien huoneisto oli amerikkalaisittain “pieni”, eli vain kaksi makuuhuonetta. Se oli kuitenkin hienolla paikalla golfkentän ja Queen’s bathin lähellä. St. Regis golfkenttä oli siitä äimistyttävä, että se tarjosi kodin monille eri linnuille. Ensinnäkin toistakymmentä nene-hanhipariskuntaa käyskenteli sen alueella, mutta vielä ällityttävämpiä olivat albatrossit. Ainakin seitsemän albatrossiparia pesi alueella, pari niistä aivan tien varressa. En ole koskaan päässyt niin lähelle albatrossia, eivätkä hautovat linnut häiriintyneet yhtään. Ilmeisesti paikalliset jättävät ne rauhaan. Tosi yllättävä luontokokemus. 

Kalalaun reitti!

Vihdoinkin koitti SE päivä. Päivä, jolloin pääsisin Kalalaun reitille Kauain pohjoispäässä. Tämä reitti on maailman kuuluisimpia patikkapolkuja, mutta sen haastavuudesta varoitellaan kovasti. Olin harjoitellut etukäteen parilla lyhyemmällä reitillä, ja todennut, että Kauain maine märkänä paikkana oli täysin ansaittu, vaellussappaissani oli jo valmiina kunnon mutakuorrutus. 

En oikein tiennyt mitä ajatella reitin rankkuudesta, jotkut sanoivat sitä todella vaikeaksi, Lonely Planetia tulkitsemalla taas osa hankaluuksista tulee siitä, että ihmiset eivät valmistaudu kunnolla. Tilman Grünwald, toinen International hostellin asukas (joka työkseen mittailee röntgensäteitä hiukkaskiihdyttimessä), oli vaeltanut reitin päästä päähän ja oli sitä mieltä, että se on helppo kuin mikä, ja lainasi minulle riippumattonsa ja makuupussinsa Kalalaun rannalla yöpymistä varten. Mutta..Tilman on noin kolmekymppinen ja Tilmanilla on tyypillinen vuorikiipeilijän ruumiinrakenne, siis sellainen kuikelo, joka voi syödä mitä vain lihoamatta. Lisäksi Tilman on Baijerista ja asuu Itävallassa ja on luultavasti synynyt vaellussauva kädessä.

Perjantai-ilta meni hostellissa pitkäksi, koska ekoloigisesti tuhosimme uudenvuodenjuhilsta jääneitä alkoholijuomia. Tästä johtuen en päässyt Kalaluan reitin alkupäähän tarpeeksi aikaisin. Olin kuvitellut ottavani Tilmannin tavarat varmuuden vuoksi mukaan, ja ehkä ehtiväni päiväsaikaan Kalaluan laaksoon, jonne 11 mailin pituinen reitti päättyy, jossa olisin sitten voinut yöpyä. Koska tulin reitin alkuun vasta kymmenen maissa, päätin tyytyä päiväretkeen, ja kokeilla, miten pitkälle ehtisin. Minulla oli 3 litraa vettä, hyvä lierihattu, +70 suojakertoimen aurinkosuoja ja kunnon gandalf-tyyppinen ryhmysauva. Arvelin ehtiväni ainakin vesiputouksille-ehkä. Aloitin matkan kelllo yhdeltätoista.

Matkanteko oli helppoa, sillä Hanakapiain rannalle asti polku on erittäin suosittu - tämä on se osa, jonka suurin osa turisteista tramppaa. Siltikin siinä on hieman tarpomista, ensin on pitkä nousu, jonka katkoo muutama pikkupuro, ja sitten pitkä lasku, ja isompi Hanakapiain puro. Lopuksi palkintona pääsee rannalle. Rantaa ennen on pysähdyttävä tukkimiehen kirjanpito: 83 ihmistä on kuollut tällä rannalla jouduttuaan virtausten uhriksi. Varsinkaan talvella Hanakapiain ranta ei ole mikään uimaranta. 

Na’palin rannikolla pörrää jatkuvasti helikoptereita kuljettamassa turisteja kiertoajelulla (mistä syystä en ikinä aio mennä mokomalle melusaasteretkelle), mutta kun lähestyin Hanakapiain puroa, yksi tuntui tulevan todella lähelle, ja se oli punainen. Kun pääsin purolle, kävikin ilmi, että se oli paikallinen Medi-Heli, joka oli tullut noutamaan puron kivillä kompastunutta naista. Lonely Planetissa kovasti varoitellaan, että tällä reitillä sitä on omillaan, ja mitään helikopteripelastusta on turha odottaa, mutta tässä sellainen nyt kuitenkin oli.

Hanakapiain ranta häikäisi valtavine aaltoineen, mutta kun pääsin sinne, kello oli jo yksi, joten ei ollut aikaa lähteä  enää vesiputouksille, jotka olivat vielä kahden mailin päässä. Oikeastaan jo tämä 3 km pätkä uuvutti. Harjoituspatikatkin tuntuivat vielä jaloissa. Päätin, että lyhyt Kalalaun reitti tarjosi tällä kertaa tarpeeksi haastetta ja silmänruokaa. Joku päivä aion vaeltaa koko reitin. Tulen vielä takaisin.

Kauai, manan saari

Matkan viimeinen kolmannes alkaa.

Kilaeuan majakan lähellä näkee albatrosseja, nenejä ja ryhävalaita, jos käy onni

Ensimmäinen minulle uusi saari, eli Kauai, puutarhasaari, on kuuluisa siitä, että siellä alkuperäiset havaijilaiset perinteet ovat säilyneet parhaiten. Saarella pitäisi olla myös eniten manaa, eli voimaa. Erinomainen paikka siis pohdiskella uuden vuoden suuntaa.

Havaijin rauhoitettu hanhi, nene

Heti saapuessa kuuluisat vihreät vuorenhuiput tekevät vaikutuksen. Kauailla on maailman sateisin paikka, mikä pitää rinteet vihreinä ja patikkapolut  mutaisina.

Korkeasesongin sekä muuttuneiden matkasuunnitelmien takia majoitukseni on aika pienissä paloissa. Taas keikka alkaa vaatimattomammasta päästä Kapaassa, jossa kolme päivää hostellissa, sitten päivä lähellä Kalalaun reitin alkua yksityismajoituksessa, sitten pari päivää Marriotin Coconut Beach-resortissa, sitten neljä päivää lähellä Koloan kaupunkia vierasmökissä. Peruin varauksen Kalalaun leirille, mikä oli järkevää. ei jaksa raahata sinne vettä ja telttaa vaikean maaston läpi.

Kapaan Eestside vaikuttaa pikkuisen rosoisemmalta kuin Kona, meidän naapurina on mm. puutavaraliike. Hostellini on siellä, ja olen tosi iloinen siitä, että sain koko huoneen itselleni. Tosin Paian mukava yhteishenki puuttuu, mutta ehkä sitä löytyy uudenvuodenyönä. Sähkörasioista voi olla vähän sanomista, mutta hostellin keittiö ja piha ovat siistejä. Yöllä lämpötila tippuu tarpeeksi alas, ettei ilmastoinnin puute haittaa. Paikallisen Bubba burgerin pihveissä käytetään paikallista laitumella kasvatettua karjaa - tosin niiden t-paidoissa lukee “we lie to tourists and attorneys”, joten varma ei voi olla.

Näkymä hostellin parvekkeelta. Punainen rakennus on Bubba burger

Kauailla on maine tahdiltaan hitaampana kuin muut saaret, ja se koskee myös liikennettä. Vaikka etäisyydet ovat pieniä, myös nopeusrajoitukset ovat alhaisia. Pieni letukkani ei siis kerää kauheita letkoja taakseen, vaikka olisin vuoristoalueillakin. En malta olla ajamatta tsekkaamaan kuuluisan Kalalaun polun lähtöpisteen illalla, ja sieltä tulevat ihmiset ovat yhtä mutaisia kuin me Iaon laakson patikan jälkeen. Sauvojen vuokraus olisi kuulemma hyvä investointi. 

Siinä se nyt olisi vihdoin. Kalalaun reitin alku. Luultavasti 4 mailin edestakainen  matka riittää minulle.

Illalla tsekkaan myös Eastsiden kalatacotarjontaa. Yllättäen meksikolainen lähstyminen kalaan on ihan maukas ja havaijin hintatasossa alhainen vaihtoehto.