Kalalaun reitti!

Vihdoinkin koitti SE päivä. Päivä, jolloin pääsisin Kalalaun reitille Kauain pohjoispäässä. Tämä reitti on maailman kuuluisimpia patikkapolkuja, mutta sen haastavuudesta varoitellaan kovasti. Olin harjoitellut etukäteen parilla lyhyemmällä reitillä, ja todennut, että Kauain maine märkänä paikkana oli täysin ansaittu, vaellussappaissani oli jo valmiina kunnon mutakuorrutus. 

En oikein tiennyt mitä ajatella reitin rankkuudesta, jotkut sanoivat sitä todella vaikeaksi, Lonely Planetia tulkitsemalla taas osa hankaluuksista tulee siitä, että ihmiset eivät valmistaudu kunnolla. Tilman Grünwald, toinen International hostellin asukas (joka työkseen mittailee röntgensäteitä hiukkaskiihdyttimessä), oli vaeltanut reitin päästä päähän ja oli sitä mieltä, että se on helppo kuin mikä, ja lainasi minulle riippumattonsa ja makuupussinsa Kalalaun rannalla yöpymistä varten. Mutta..Tilman on noin kolmekymppinen ja Tilmanilla on tyypillinen vuorikiipeilijän ruumiinrakenne, siis sellainen kuikelo, joka voi syödä mitä vain lihoamatta. Lisäksi Tilman on Baijerista ja asuu Itävallassa ja on luultavasti synynyt vaellussauva kädessä.

Perjantai-ilta meni hostellissa pitkäksi, koska ekoloigisesti tuhosimme uudenvuodenjuhilsta jääneitä alkoholijuomia. Tästä johtuen en päässyt Kalaluan reitin alkupäähän tarpeeksi aikaisin. Olin kuvitellut ottavani Tilmannin tavarat varmuuden vuoksi mukaan, ja ehkä ehtiväni päiväsaikaan Kalaluan laaksoon, jonne 11 mailin pituinen reitti päättyy, jossa olisin sitten voinut yöpyä. Koska tulin reitin alkuun vasta kymmenen maissa, päätin tyytyä päiväretkeen, ja kokeilla, miten pitkälle ehtisin. Minulla oli 3 litraa vettä, hyvä lierihattu, +70 suojakertoimen aurinkosuoja ja kunnon gandalf-tyyppinen ryhmysauva. Arvelin ehtiväni ainakin vesiputouksille-ehkä. Aloitin matkan kelllo yhdeltätoista.

Matkanteko oli helppoa, sillä Hanakapiain rannalle asti polku on erittäin suosittu - tämä on se osa, jonka suurin osa turisteista tramppaa. Siltikin siinä on hieman tarpomista, ensin on pitkä nousu, jonka katkoo muutama pikkupuro, ja sitten pitkä lasku, ja isompi Hanakapiain puro. Lopuksi palkintona pääsee rannalle. Rantaa ennen on pysähdyttävä tukkimiehen kirjanpito: 83 ihmistä on kuollut tällä rannalla jouduttuaan virtausten uhriksi. Varsinkaan talvella Hanakapiain ranta ei ole mikään uimaranta. 

Na’palin rannikolla pörrää jatkuvasti helikoptereita kuljettamassa turisteja kiertoajelulla (mistä syystä en ikinä aio mennä mokomalle melusaasteretkelle), mutta kun lähestyin Hanakapiain puroa, yksi tuntui tulevan todella lähelle, ja se oli punainen. Kun pääsin purolle, kävikin ilmi, että se oli paikallinen Medi-Heli, joka oli tullut noutamaan puron kivillä kompastunutta naista. Lonely Planetissa kovasti varoitellaan, että tällä reitillä sitä on omillaan, ja mitään helikopteripelastusta on turha odottaa, mutta tässä sellainen nyt kuitenkin oli.

Hanakapiain ranta häikäisi valtavine aaltoineen, mutta kun pääsin sinne, kello oli jo yksi, joten ei ollut aikaa lähteä  enää vesiputouksille, jotka olivat vielä kahden mailin päässä. Oikeastaan jo tämä 3 km pätkä uuvutti. Harjoituspatikatkin tuntuivat vielä jaloissa. Päätin, että lyhyt Kalalaun reitti tarjosi tällä kertaa tarpeeksi haastetta ja silmänruokaa. Joku päivä aion vaeltaa koko reitin. Tulen vielä takaisin.